"Kun hevonen tarvitsi semmoisen kurituksen" : eläinrääkkäys ja -suojelu Keski-Suomessa 1890–1900

Tämä pro gradu -tutkielma linkittyy osaksi yhteiskunta- ja ihmistieteissä viime vuosikymmeninä virinnyttä eläinkäänteeksi kutsuttua suuntausta, joka keskittyy ihmisen ja eläimen väliseen suhteeseen. Tutkin eläinrääkkäystapauksia 1890-luvun Keski-Suomessa. Pääasiallisena lähteenä käytän Viitasaaren tuomiokunnan käräjäkuntien varsinaisasian pöytäkirjojen eläinrääkkäystapauksia vuosilta 1890–1900. Selvitän millaiset käytännön vaikutukset siirtymällä vuoden 1889 rikoslain eläinrääkkäyspykälään, miten eläinrääkkäys määriteltiin keskisuomalaisissa oikeusistuimissa sekä esiintyikö näiden tapausten yhteydessä sosiaalista kontrollia. Samalla hahmotan eri eläinlajien arvostusta ja asemaa agraariyhteiskunnassa. Lisäksi tarkastelen keskisuomalaisten sanomalehtien pohjalta seudun eläinsuojelutoimintaa ja -ideologiaa. Taustoitan tutkimustani vertailemalla eläinsuojelulainsäädäntöä sekä -toimintaa ja niiden kehitystä Englannissa, Yhdysvalloissa, Ruotsissa ja Suomen suuriruhtinaskunnassa. Avaan myös 1800-luvun eläinsuojeluliikkeen yhteyttä ylhäältä alaspäin suuntautuvaan sosiaaliseen kontrolliin. Keski-Suomessa toimi eläinten suojeluun keskittynyt järjestö, vuonna 1878 perustettu Jyväskylän eläinsuojelusyhdistys. Sen toiminta rajoittui lähinnä Jyväskylän kaupunkiin ja välittömille lähialueille. Aktiivisuus vaihteli 1890-luvun mittaan järjestön ollessa jopa täysin pysähdyksissä vuosikymmenen puolivälissä. Jäsenistö koostui paikkakunnan taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä. Toimintamuodot sisälsivät huonokuntoisten hevosten lunastamisen lopetettaviksi kaupungin markkinoilta sekä valistuskirjallisuuden ja muun alan tiedon levittäminen. Käytetyistä sanamuodoista on havaittavissa eläinsuojelusyhdistyksen valvovan silmän keskittyneen erityisesti maaseudun rahvaaseen. Siirtyminen vuoden 1864 eläinrääkkäystä koskeneesta Keisarillisesta asetuksesta vuoden 1889 rikoslain eläinrääkkäyspykälään ei vaikuttanut eläinrääkkäystapausten määrään tai tuomioiden kovuuteen Viitasaaren tuomiokunnassa. Sakkotuomioiden ankaruus oli enemmän riippuvainen juttujen yksityiskohdista. Selvästi yleisin oikeusistuimissa käsitelty eläin oli hevonen. Pikkukaupunkien eläinsuojelijat keskittivät resurssinsa erityisesti hevosiin ja se oli arvostettu sekä näkyvä eläin. Lisäksi hevosen hoitaminen ja kouluttaminen kuului miehisiin vastuisiin, mikä nosti sen statusta. Maatalousyhteiskunnassa ihmisen ja kotieläimen välistä suhdetta määritti ”sopimus”, jonka mukaan eläimen tuli olla ahkera ja tottelevainen ja ihmisen vastaavasti huolehtia eläimen hoitamisesta. 1890-luvun Keski-Suomessa eläinrääkkäykseksi ymmärrettiin hyvän hoidon, eli ravinnon, juoman, suojan levon tarjoamisen, laiminlyönti. Eläimen fyysistä kurittamista pidettiin hyväksyttävänä, mutta liiallisuuksiin ei sopinut mennä. Loukkaantuneen tai vammautuneen eläimen käyttö työssä tai ylivoimaisten ponnistusten vaatiminen käsitettiin myös eläinrääkkäykseksi. Määritelmästä esiintyi eriäviä käsityksiä yksilöiden välillä. Käyttämäni aineiston perusteella Viitasaaren tuomiokunnan eläinrääkkäystapauksista ei ole löydettävissä selkeää sosiaalista kontrollia. Lisäksi totean, että eläinten hyvä kohtelu ei ollut vain aikakaudesta, varallisuudesta tai yhteiskuntaryhmästä riippuvaista. Lähteissäni eläimiä kohtelivat kaltoin ihmiset aina piioista ja itsellisistä varakkaisiin isäntiin. Niin ikään myötätuntoisesti eläimiin suhtautuivat niin palvelusväki kuin talollisetkin.My master’s thesis is linked to the new trend in social and human sciences for the past few decades, that has been called the animal turn. It focuses on the relationship between humans and animals. I have researched animal abuse cases in Central Finland in 1890’s. My main source is the court records from the jurisdictional district of Viitasaari 1890–1900. My research questions are: what were the consequences of the animal abuse article of the 1889 legal code in practice, how animal abuse was defined, and whether there was a top-down social control in these cases. In addition, I ascertain the status of different animals in agrarian society. I also explore the attitudes, actions and ideology of the local society for the prevention of cruelty to animals. For background, I have examined the prevention of cruelty to animal acts and their development in England, the United States, Sweden and the Grand Duchy of Finland. In addition I observe the connections between top-down social control and the societies for the prevention of cruelty to animals. In the 1890’s there was society for the prevention of cruelty to animals in Central Finland: Jyväskylän eläinsuojelusyhdistys. It was founded in 1878 and located in Jyväskylä. Their operations were limited to the city and surrounding areas. Their activity had great variance, and in the middle of the decade the organization was not functioning at all. The society’s members were of the local financial and political elite. It focused mainly on confiscating run-down horses at the city market and spreading guidance to educate about animal abuse. From their phrasings it can be seen that the operation was mainly aimed at the commoners from the countryside. The transition in to the new animal abuse act of the legal code did not have an impact to the number of animal abuse cases or in the harshness of the convictions. The verdicts were more linked to the details of individual cases. The animal abuse cases were mostly about horses: they were an expensive status animal and their uses were highly visible. In addition, the animal cruelty prevention societies in small cities were focused on horses and the training and attending of horses were considered to be masculine responsibilities. In the agrarian society it was thought that there was a “contract” between humans and farm animals. The animals needed to be obedient and hard-working and the human’s obligation was to take care of the animal. In Central Finland during the 1890’s animal abuse could be defined as the lack of good care, which was considered as having food to eat, water to drink, a shelter and enough rest. Using physical punishments was commonly accepted, but not when it went too far. Using an injured or sick animal for work or demanding insurmountable work efforts especially by force were thought of as animal abuse. The definition of animal cruelty varied among individuals. Based on my source material there was not, at least visible, social control in the animal abuse court cases. I state that treating animals well was not only dependent on the era, wealth or social status. In the court cases I examined, cruelty as well as empathy towards animals was shown by maidservants, farmhands, merchants and wealthy farmers alike